"Olipa kerran" on alkuna
sadun monenkin ihmeellisen.
Niissä prinsessat, haltiat, noidat ja muut
elävät seikkaillen.
Kaikissa saduissa juonena
läpi huimien sattumien
on taistelu välillä hyvän ja pahan,
ikuisten kumppanien.
"Sen pituinen se" on lopussa
joka tarinan kunnollisen,
ja loppu, vaikkei välillä uskoisikaan
on tietenkin onnellinen.
Minäkin pääsin satuun kerran,
se oli silloin kun tutustuttiin.
Oli prinsessa, prinssi - ja mitäpä muuta
enää mukaan tarvittiin.
Minä lupasin paljon, en arvannut,
miten ihmistä heitellään.
Miten usein kivulla kivitetään,
harvoin suukkoihin peitellään.
Meidän satumme prinssi ja prinsessa
ovat välillä noitia,
ja hyvä haltia toisinaan
on aivan huka**a.
Aina joskus on sadussa kohtia,
jolloin tuntuu selvästi,
että juoni on haihtunut, hyvä on vaihtunut
pahaan pysyvästi.
Eikä onnesta tiedä, kun epäilee joskus,
onko sadussa oikea**a
vai täytyykö käännellä sivuja,
alkaa uudessa tarina**a.
Tämä satu on kestänyt vuosia,
eikä loppua vielä näy.
Lohikäärme on nähty ja peikkoja
niinkuin saduissa joskus käy.
Kun edessä odotti risteys,
oli paluu mahdoton,
tuli tutuiksi väärät ja oikeat tiet,
umpikujakin aukoton.
Ja sen tarinan juonen, sen punaisen langan,
jonka tietäisi niin mielellään,
sen näkee vasta kun periltä
pääsee taaksepäin silmäilemään.
Sadun tunnelman löydän jälleen,
kun metsässä kuljetaan
tai nukkuvan lapsen harrasta rauhaa
yhdessä katsellaan.
Minä lupasin paljon ja tiedän nyt,
miten saduissa selvitään:
vaikka aarre välillä hävitetään,
se myös uudelleen löydetään.