Säveltäjä tahtoi säveltää ja laittaa lauseet niin
Että lopputulos soisi kunniaa myös taivaisiin.
Jos saisi laulun soimaan kuin otteen psalmista!
Teki työtä kuusi vuotta. Tuli puolivalmista
Ja kun siivillensä kohoili
Muut laulut, hänen mateli
Ja sävelkulku oli takaperoinen.
Niin hän tunsi ettei itse ollut senkään vähän veroinen,
Vain yksin…
Oi, kuinka voi kukaan ollakaan niin yksinään…
Vai oliko sittenkään?
Kun rakkaus ei vain kantanut tai poistui toisin syin,
Minä muutin omaan kolooni ja sinne käperryin.
Siellä kaikuisa**a huoneessa levyjäni katselin.
Mietin: tuossa ovat työni. Kaiken muunhan jo menetin.
Ja niiden muovi tuntui kylmältä
Eikä kansilehdet lämmitä,
Vaikka pistin ne parvekkeella palamaan.
Mutta eivät, pirut, tulta saaneet – savuttivat vaan
Ja olin yksin.
Oi, kuinka voi kukaan ollakaan niin yksinään?
Kun Luoja loi tämän kaiken, se kävi kuudessa päivässä.
Mutta miksi täytyi pitää niin kovaa kiirettä?
Teki tomusta yhden ihmisen, toisen kylkiluustaan kai.
Tuli karkeata jälkeä, mutta seuraa niistä sai!
Sillä tiedä en, vaan epäilen
Että muovaillessaan ihmisen
Hän toimi itsekkäinkin pyrkimyksin.
Olihan jo iät ajat ollut avaruudessaan niin pirun
Yksin.
Oi, kuinka voi kukaan ollakaan niin yksinään?
Niin yksin…
Vai oliko sittenkään?