Trad./Elias Lönnrot - Kalevala: Yhdeksästoista runo lyrics

Siitä seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, itse tungeikse tupahan, kaivaikse katoksen alle. Tuotihin simoa tuoppi, mettä kannu kannettihin seppo Ilmarin kätehen. Seppo tuon sanoiksi virkki: "En ennen sinä ikänä, kuuna kullan valkeana juone näitä juomisia, kuin ma saan nähä omani, onko valmis valvattini, valmis valvateltavani." Tuop' on Pohjolan emäntä sanan virkkoi, noin nimesi: "Vaiv' on suuri valvatissa, vaiva valvateltava**a: jalk' on kesken kenkimistä, toinen vieläki kesempi. Äsken on valmis valvattisi, oike'in otettavasi, kun sa kynnät kyisen pellon, käärmehisen käännättelet ilman auran astumatta, vaarnojen värisemättä. Senpä Hiisi ennen kynti, Lempo varsinki vakoili vaarnasilla vaskisilla, auralla tuliterällä; oma poikani poloinen heitti kesken kyntämättä." Silloin seppo Ilmarinen meni neitonsa tupahan. Itse tuon sanoiksi virkki: "Yön tyttö, hämärän neito! Muistatko ajan mokoman, kun kuvasin uuen sammon, kirjokannen kalkuttelin? Sie vannoit ikivalasi eessä julkisen Jumalan, alla kasvon kaikkivallan, tullaksesi toivottelit mulle, miehelle hyvälle, ikuiseksi ystäväksi, kainaloiseksi kanaksi: nyt ei äiti annakana, työnnä mulle tyttöänsä kyntämättä kyisen pellon, käärmehisen kääntämättä." Antoi morsian apua, työnti neito neuvokkia: "Ohoh seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen! Aura kultainen kuvoa, hope'inen huolittele! Sillä kynnät kyisen pellon, käärmehisen käännättelet." Tuop' on seppo Ilmarinen kullan ahjohon asetti, hopeansa lietsimehen, tuosta aurasen takovi. Takoi rautaiset talukset, teräksiset säärystimet, ne on päällensä pukevi, säärillensä säätelevi; rautapaitahan paneikse, teräsvöihin vyöteleikse, otti rautarukkasensa, nouti kintahat kiviset. Sai siitä tulisen ruunan, valjasti hyvän hevosen, läksi pellon kynnäntähän, vainion vakoantahan. Näki päitä pyöriviä, raivoja ratisevia. Sanovi san*lla tuolla: "Hoi mato, Jumalan luoma! Kuka nosti nokkoasi, kenpä käski ja kehoitti päätä pystössä piteä, kaulan vartta kankeata? Pois nyt tieltä poikellaite, tungeite kulohon, kurja, alas kursohon kuoite, heilauta heinikkohon! Josp' on tuolta pääsi nostat, Ukko pääsi särkenevi nuolilla teräsnenillä, rakehilla rautaisilla." Siitä kynti kyisen pellon, vakoeli maan matoisen, nosti kyitä kynnökselle, käärmehiä käännökselle. Sanoi tuolta tultuansa: "Jo nyt kynnin kyisen pellon, vakoelin maan matoisen, käärmehisen käännättelin. Joko tyttö työnnetähän, annetahan ainoiseni?" Tuop' on Pohjolan emäntä sanan virkkoi, noin nimesi: "Äsken neiti annetahan, tyttö täältä työnnetähän, kun sa tuonet Tuonen karhun, suistanet suen Man*lan tuolta Tuonelan salosta, Man*lan majan periltä; sata on saanut suistamahan, tullut ei yhtänä takaisin." Siitä seppo Ilmarinen meni neitonsa tupahan. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Työ minulle määrättihin: suistoa suet Man*lan, Tuonen karhut tuoakseni tuolta Tuonelan salosta, Man*lan majan periltä." Antoi morsian apua, työnti neito neuvokkia: "Ohoh seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen! Teräksestä tehkös suitset, päitset rauasta rakenna yhellä vesikivellä, kolmen kosken kuohumilla! Niillä tuonet Tuonen karhut, suistanet suet Man*lan." Siitä seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, teräksestä suitti suitset, päitset rauasta rakenti yhellä vesikivellä, kolmen kosken kuohumilla. Kävi siitä suistamahan; itse noin sanoiksi virkki: "Ututyttö Terhenetär! Seulo seulalla utua, terhenistä tepsuttele viljan vierimäsijoille, jottei kuule kulkevaksi eik' on eestäni pakene!" Sai sutosen suitsi-suuhun, karhun rautakahlehesen tuolta Tuonen kankahalta, sinisen salon sisästä. Sanoi tuolta tultuansa: "Anna, akka, tyttäresi! Jo olen tuonut Tuonen karhun, suistanut suen Man*lan." Tuop' on Pohjolan emäntä sanan virkkoi, noin nimesi: "Äsken alli annetahan, sinisotka suoritahan, kun saat suuren suomuhauin, liikkuvan kalan lihavan, tuolta Tuonelan joesta, Man*lan alantehesta ilman nuotan nostamatta, käsiverkon kääntämättä. Sata on saanut pyytämähän, tullut ei yhtänä takaisin." Jopa tuskiksi tulevi, läylemmäksi lankeavi. Meni neitonsa tupahan, itse tuon sanoiksi virkki: "Työ minulle määrättihin aina entistä parempi: saa'a suuri suomuhauki, liikkuva kala lihava, Tuonen mustasta joesta, Man*lan ikipurosta verkotoinna, nuotatoinna, ilman muutta pyy'yksettä." Antoi morsian apua, työnti neito neuvokkia: "Ohoh seppo Ilmarinen! Ellös olko milläskänä! Taop' on tulinen kokko, vaakalintu valke'inen! Sillä saanet suuren hauin, liikkuvan kalan lihavan, Tuonen mustasta joesta, Man*lan alantehesta." Se on seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, takovi kokon tulisen, vaakalinnun valke'isen; kourat rauasta kuvasi, teräksestä temmottimet, siiviksi venehen vieret. Itse siiville yleni, selkähän sijoittelihe, kokon kynkkäluun nenille. Siitä neuvoi kokkoansa, vaakalintua varoitti: "Kokkoseni, lintuseni! Menes, lennä, kunne käsken: Tuonen mustalle joelle, Man*lan alantehelle! Iske suuri suomuhauki, liikkuva kala lihava!" Tuo kokko, komea lintu, lenteä lekuttelevi; lenti hauin pyyäntähän, hirmuhampahan hakuhun, tuonne Tuonelan joelle, Man*lan alantehelle. Yksi siipi vettä viisti, toinen taivasta tapasi, kourat merta kuopaeli, nokka luotoja lotaisi. Siitä seppo Ilmarinen lähtevi haroamahan tuota Tuonelan jokea, kokko luona vahtimahan. Vetehinen veestä nousi, koppoi kiinni Ilmarisen. Kokko niskahan kohahti, Vetehisen päätä väänti, polki päätä pohjemmaksi, kohti mustia mutia. Jo tulevi Tuonen hauki, ve'en koira vengottavi. Ei ole hauki pienen pieni eikä hauki suuren suuri: kieli kahta kirvesvartta, hampahat haravan varren, kita kolmen kosken verta, selkä seitsemän venehen. Tahtoi seppoa tavata, syöä seppo Ilmarisen. Tuli kokko kouotellen, isketellen ilman lintu. Eik' ole kokko pienen pieni eikä aivan suuren suuri: suu sen on satoa syltä, kita kuusi koskellista, kieli kuutta keihäsvartta, kynnet viittä viikatetta. Keksi suuren suomuhauin, liikkuvan kalan lihavan, iskevi kaloa tuota, vasten suomuja sukaisi. Silloin suuri suomuhauki, liikkuja kala lihava, painavi kokon kynimen alle selvien vesien. Niin kokko kohotteleikse, ilmahan ylenteleikse: nosti mustia muria päälle selvien vesien. Liiteleikse, laateleikse; toki toisesti kokevi. Yhen iski kynsiänsä hauin hirmun hartioihin, ve'en koiran koukkuluihin; toisen iski kynsiänsä vuorehen teräksisehen, rautaisehen kalliohon. Kilpestyi kivestä kynsi, kalpistihe kalliosta: jo hauki sukeltelihe, ve'en venkale vetihe kynsistä kokon kynimen, vaakalinnun varpahista, jälet kynnen kylkiluilla, halennehet hartioilla. Siitä kokko rautakoura kivastihe vielä kerran; siivet välkkyi valkeana, silmät selvänä tulena: saip' on hauin kynsihinsä, ve'en koiran kourihinsa. Nosti suuren suomuhauin, ve'en venkalan veälti alta aaltojen syvien päälle selvien vesien. Niinp' on kokko rautakoura kerrallansa kolmannella toki saapi Tuonen hauin, liikkuvan kalan lihavan, tuosta Tuonelan joesta, Man*lan alantehesta: ei vesi ve'elle tullut hauin suuren suomuloista, ilma ei ilmalle hajaisnut kokon suuren höyhenistä. Siitä kokko rautakoura kantoi suuren suomuhauin oksalle omenatammen, päähän lakkapään petäjän. Siinä maisteli makua, viilti halki hauin vatsan, riipoeli rintapäätä, pään on varsin poikki pahkoi. Sanoi seppo Ilmarinen: "Oi sinua, kurja kokko! Mikä lienet lintujasi, ku ollet otuksiasi, kun nyt maistelit makua, viillit halki hauin vatsan, kanssa riivoit rintapäätä, pään on varsin poikki pahkoit!" Tuop' on kokko rautakoura siitä syäntyi lentämähän. Ylös ilmahan kohosi pitkän pilven rannan päälle: pilvet liikkui, taivot naukui, ilman kannet kallistihe, katkesi Ukolta kaari, kuulta sarviset sakarat. Siitä seppo Ilmarinen itse kantoi pään kaloa anopille antehiksi. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Tuoss' onpi ikuinen tuoli hyvän Pohjolan tupahan." Siitä tuon sanoiksi virkki, itse lausui ja pakisi: "Jo nyt kynnin kyiset pellot, vakoelin maat matoiset, suistelin suet Man*lan, Tuonen karhut kahlestutin; sain on suuren suomuhauin, liikkuvan kalan lihavan, tuosta Tuonelan joesta, Man*lan alantehesta. Joko nyt neiti annetahan, tyttö täältä työnnetähän?" Sanoi Pohjolan emäntä: "Pahoinpa sinäki laait, kun sa päätä poikki pahkoit, laskit halki hauin vatsan, vielä riivoit rintapäätä, kanssa maistelit makua." Silloin seppo Ilmarinen itse tuon sanoiksi virkki: "Ei saalis viatta saa'a paikoilta paremmiltana, saati Tuonelan joesta, Man*lan alantehesta. Joko on valmis valvattini, valmis valvateltavani?" Sanoi Pohjolan emäntä, itse lausui ja nimesi: "Jo on valmis valvattisi, valmis valvateltavasi! Annettava on alliseni, sorsaseni suorittava Ilmariselle sepolle ikuiseksi istujaksi, polviseksi puolisoksi, kainaloiseksi kanaksi." Olipa lapsi lattialla. Lauloi lapsi lattialta: "Jo tuli tuville näille liika lintu linnahamme. Lenti kokko koillisesta, halki taivahan havukka; siipi iski ilman äärtä, toinen lainetta lakaisi, pursto merta pyyhätteli, päähyt taivoa tapasi. Katseleikse, käänteleikse, liiteleikse, laateleikse; liiti miesten linnan päälle, nokalla kolistelevi; miesten linna rautakatto: ei siihen sisälle pääsnyt. "Katseleikse, käänteleikse, liiteleikse, laateleikse. Liiti naisten linnan päälle, nokalla kolistelevi; naisten linna vaskikatto: ei siihen sisälle pääsnyt. "Katseleikse, käänteleikse, liiteleikse, laateleikse. Liiti neitten linnan päälle, nokalla kolistelevi; neitten linna liinakatto: jo siihen sisälle pääsi! "Liiti linnan patsahalle, siitä laskihe laelle; liikahutti linnan lauan, istui linnan ikkunalle, seinälle selinäsulka, satasulka salvoimelle. "Katselevi ka**apäitä, tukkapäitä tunnusteli, neitiparvesta parasta, ka**apäistä kaunihinta, hele'intä helmipäistä, kukkapäistä kuuluisinta. "Siitä kokko kouraisevi, havulintu haivertavi: iski parvesta parahan, sorsajoukosta somimman, hele'immän, hempe'immän, verevimmän, valke'imman. Senpä iski ilman lintu, kynsi pitkä piirrällytti, ku oli pysty pään piolta sekä varrelta valittu, sulkasiltahan sulavin, hienukaisin höyheniltä." Siitä Pohjolan emäntä sanan virkkoi, noin nimesi: "Mistä tiesit, teltamoinen, kuulit, kultainen omena, tämän neien kasvavaksi, tukan liina liikkuvaksi? Huohtiko hopeat neien, neien kullat sinne kuului, sinne paistoi meiän päivät, meiän kuuhuet kumotti?" Lausui lapsi lattialta, vasta kasvava karehti: "Siitä tiesi teltamoinen, onnen myyrä tien osasi neien kuuluhun kotihin, kaunihisen kartanohon: hyvä oli isosta huuto laivan suuren laskennalta, emosta sitäi parempi leivän paksun paistannalta, vehnäleivän leivonnalta, vierahan ravitsennalta. "Siitä tiesi teltamoinen, äkkioutoinen älysi neien nuoren nousneheksi, impyen ylenneheksi: kun kävi pihatse kerran, astui aittojen alatse varsin aamulla varahin, aivan aika-huomenessa, noki nousi nuoraisesti, savu paksusti pakeni neien kuulusta ko'ista, kasvavaisen kartanosta; neiti oli itse jauhama**a, kivenpuussa kiikkuma**a: kivenpuu käkenä kukkui, laklana kiven lapatta, kiven siili sirkkusena, kivi helmenä heläsi. "Kävi siitä toisen kerran, astui pellon pientaretse: neiti oli mataramaalla, keikkui keltakankahilla, paineli punapatoja, keitti keltakattiloita. "Kävi kerran kolmannenki neien akkunan alatse, kuuli neitosen kutovan, pirta käessä piukkoavan: sukkulainen suikahteli kuin kärppä kiven kolossa, pirkaeli pirran pii'it kuin on tikka puun kylessä, käärilauta käännähteli kuin orava oksapuussa." Siitä Pohjolan emäntä sanan virkkoi, noin nimesi: "Kutti, kutti, neitoseni! Enkö jo sanonut aina: elä kuusissa kukahu, elä laula laksoloissa, näytä kaulan kaarevuutta, käsivarren valkeutta, ripeyttä rinnan nuoren, muun on muo'on muhkeutta! "Kaiken syystä syyättelin, keikutin tämän kesosen, jop' on kerkeän keväimen, jopa toisen toukoaian: laatiomme piilopirtti, pienet piiloikkunaiset, neien kangasta kutoa, neljin niisin niukutella, ettei kuule Suomen sulhot, Suomen sulhot, maan kosijat!" Lausui lapsi lattialta, kaksiviikkoinen kajahui: "Helppo on hepo salata, sorajouhi suojaella, paha on neitonen salata, hivus pitkä piilotella. Laatisit kivisen linnan keskelle meren seläistä siellä piikoja pi'ellä, kanojasi kasvatella, eip' on piile piiat siellä, eipä impyet ylene, ettei pääse suuret sulhot, suuret sulhot, maan kosijat, miehet pystyisin kypärin, heposet teräskape'in." Itse vanha Väinämöinen alla päin, pahoilla mielin kotihinsa kulkiessa sanan virkkoi, noin nimesi: "Voi minua, mies kuluista, kun en tuota tuntenunna, naia nuorella iällä, etsiä elon ajalla! Kaikkiansa se katuvi, joka nuorta naimistansa, lasna lapsen saamistansa, pienenä perehtimistä." Siinä kielti Väinämöinen, epäsi suvantolainen vanhan nuorta noutamasta, kaunista käkeämästä; kielti uimasta uhalla, veikan vettä soutamasta, kilvoin neittä kosjomasta toisen, nuoremman keralla.