Trad./Elias Lönnrot - Kalevala: Kuudestoista runo lyrics

Vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen, oli veistävä venoista, uutta purtta puuhoava nenässä utuisen niemen, päässä saaren terhenisen. Puit? puuttui purren seppä, lautoja venon tekijä. Kenpä puuta etsimähän, tammea tavoittamahan Väinämöiselle venoksi, laulajalle pohjapuuksi? Pellervoinen, pellon poika, Sampsa poika pikkarainen, sep' on puuta etsimähän, tammea tavoittamahan Väinämöiselle venoksi, laulajalle pohjapuuksi! Käypi tietä, astelevi koillisille maailmoille. Meni mäen, menevi toisen, kulki kohta kolmannenki, kirves kultainen olalla, vaskivarsi kirvehessä. Yhtyi haapa vastahansa, sylen kolmen korkeuinen. Tahtoi haapoa tavata, puia puuta kirvehellä. Haapa haastaen sanovi, itse kielin kerkiävi: "Mitä, mies, tahot minusta, kuta kuitenki hala'at?" Sampsa poika Pellervoinen, hänpä tuon sanoiksi virkki: "Tuotapa tahon sinusta, tuota etsin ja hala'an: Väinämöiselle venettä, laulajalle purren puuta." Haapa haastoi kummemmasti, sataoksainen osasi: "Vuotava veno minusta ja pursi putoavainen! Minä olen ontelo tyveltä: kolmasti tänä kesänä toukka söi syämyeni, mato juureni makasi." Sampsa poika Pellervoinen siitä eistyvi etemmä; astua ajattelevi maailmoille pohjaisille. Tuli honka vastahansa, sylen kuuen korkeuinen. Iski puuta kirvehellä, kolahutti kuokallansa, kysytteli, lausutteli: "Oisiko sinusta, honka, Väinämöiselle venoksi, laulajalle laivapuuksi?" Honka vastata hotaisi, itse äänehen ärähti: "Ei minusta purtta tulle, kuuen kaaren kantajata! Mie olen honka huolainniekka; kolmasti tänä kesänä korppi koikkui latvallani, varis vaakkui oksillani." Sampsa poika Pellervoinen aina eistyvi etemmä; astua ajattelevi suvisille maailmoille. Tuli tammi vastahansa, ympäri yheksän syltä. Kysytteli, lausutteli: "Tulisko sinusta, tammi, emeä erävenehen, sotapurren pohjapuuta?" Tammi taiten vastaeli, osaeli puu omena: "On vainen minussa puuta emäksi yhen venosen, enk' ole hoikka huolainniekka enkä ontelo sisältä. Kolmasti tänä kesänä, tänä suurena suvena päivyt kierti keskipuuta, kuuhut latvalla kumotti, käet kukkui oksillani, linnut lehvillä lepäsi." Sampsa poika Pellervoinen otti kirvehen olalta, iski puuta kirvehellä, tammea tasaterällä; pian taisi tammen kaata, puun sorean sorrutella. Ensin laski latvan poikki, tyven tyynni halkaisevi. Veisti siitä pohjapuita, lautoja epälukuisin laulajalle laivaksiksi, Väinämöiselle venoksi. Siitä vanha Väinämöinen tietäjä iän-ikuinen, teki tieolle venettä, laati purtta laulamalla yhen tammen taittumista, puun murskan murenemista. Lauloi virren: pohjan puutti, lauloi toisen: liitti laian; lauloi kohta kolmannenki hankoja hakatessansa, päitä kaaren päätellessä, liitellessänsä limiä. Kaaritettua venosen, liitettyä laian liitot uupui kolmea sanoa panemilla parraspuien, kokkien kohentimilla, peräpään on päättimillä. Vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen, sanan virkkoi, noin nimesi: "Voi poloinen, päiviäni! Ei saanut veno vesille, uusi laiva lainehille!" Arvelee, ajattelevi, mistäpä sanoja saisi, loisi lempiluottehia; pääskyjenkö päälaelta, joutsenkarjan juonen päästä, hanhilauman hartioilta? Läksi saamahan sanoja. Tuhoi joukon joutsenia, harkun hanhia hävitti, päättömästi pääskysiä: ei saanut sanoakana, ei sanoa eikä puolta. Arvelee, ajattelevi: "Tuoll' oisi sata sanoa kesäpeuran kielen alla, suussa valkean oravan." Läksi saamahan sanoja, ongelmoita ottamahan. Pellon peuroja levitti, oravia suuren orren: sai siitä sanoja paljo, ne kaikki avuttomia. Arvelee, ajattelevi: "Tuolta saan sa'an sanoja, tuolta Tuonelan ko'ista, Man*lan ikimajasta." Läksi Tuonelta sanoja, Man*lalta mahtiloita. Astua taputtelevi; kävi viikon vitsikkoa, viikon toisen tuomikkoa, kolmannen katajikkoa: jo näkyi Man*lan saari, Tuonen kumpu kuumottavi. Vaka vanha Väinämöinen jo huhuta huikahutti tuossa Tuonelan joessa, Man*lan alantehessa: "Tuo venettä, Tuonen tytti, lauttoa, Man*lan lapsi, yli salmen saa'akseni, joen poikki päästäkseni!" Lyhykäinen Tuonen tytti, matala Man*lan neiti, tuo oli poukkujen pesijä, räpähien räimyttäjä Tuonen musta**a joessa, Man*lan alusve'essä. Sanan virkkoi, noin nimesi, itse lausui ja pakisi: "Vene täältä tuotanehe, kuni syy sanottanehe, mi sinun Man*lle saattoi ilman tauin tappamatta, ottamatta oivan surman, muun surman musertamatta." Vaka vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: "Tuoni minut tänne tuotti, Mana mailtani veteli." Lyhykäinen Tuonen tytti, matala Man*lan neiti, tuonpa hän sanoiksi virkki: "Jopa keksin kielastajan! Kunp' on Tuoni tänne toisi, Mana mailta siirteleisi, Tuoni toisi tullessansa, Man*lainen matka**ansa Tuonen hattu hartioilla, Manan kintahat käessä. Sano totta, Väinämöinen: mi sinun Man*lle saattoi?" Vaka vanha Väinämöinen jo tuossa sanoiksi virkki: "Rauta mun Man*lle saattoi, teräs tempoi Tuonelahan." Lyhykäinen Tuonen tytti, matala Man*lan neiti, sanan virkkoi, noin nimesi: "Tuosta tunnen kielastajan! Kun rauta Man*lle saisi, teräs toisi Tuonelahan, verin vaattehet valuisi, hurmehen hurahteleisi. Sano totta, Väinämöinen, sano totta toinen kerta!" Vaka vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: "Vesi sai minun Man*lle, aalto toi on Tuonelahan." Lyhykäinen Tuonen tytti, matala Man*lan neiti, sanan virkkoi, noin nimesi: "Ymmärrän valehtelijan! Jos vesi Man*lle saisi, aalto toisi Tuonelahan, vesin vaattehet valuisi, helmasi herahteleisi. Sano tarkkoja tosia: mi sinun Man*lle saattoi?" Tuossa vanha Väinämöinen vielä kerran kielastavi: "Tuli toi mun Tuonelahan, valkea Man*lle saattoi." Lyhykäinen Tuonen tytti, matala Man*lan neiti, hänpä tuon sanoiksi virkki: "Arvoan valehtelijan! Jos tuli Man*lle toisi, valkeainen Tuonelahan, oisi kutrit kärventynnä, partaki pahoin palanut. "Oi sie vanha Väinämöinen! Jos tahot venettä täältä, sano tarkkoja tosia, valehia viimeisiä, mitenkä tulit Man*lle ilman tauin tappamatta, ottamatta oivan surman, muun surman murentamatta!" Sanoi vanha Väinämöinen: "Jos vähän valehtelinki, kerran toisen kielastelin, toki ma sanon toetki. Te'in tieolla venettä, laain purtta laulamalla. Lauloin päivän, lauloin toisen, niin päivällä kolmannella rikkoihe reki runoilta, jalas taittui lausehilta: läksin Tuonelta oroa, Man*lalta vääntiätä rekosen rakentoani, laulukorjan laatiani. Tuopa nyt venoista tänne, laita mulle lauttoasi yli salmen saa'akseni, joen poikki päästäkseni!" Kyllä Tuonetar toruvi, Manan neiti riitelevi: "Oi on, hullu, hulluuttasi, mies on, mielesi vähyyttä! Tulet syyttä Tuonelahan, tauitta Manan majoille! Parempi sinun olisi palata omille maille: äijä on tänne tullehia, ei paljo palannehia." Sanoi vanha Väinämöinen: "Akka tieltä kääntyköhön, eip' on mies pahempikana, uros untelompikana! Tuo venettä, Tuonen tytti, lauttoa, Man*lan lapsi!" Vei venehen Tuonen tytti; sillä vanhan Väinämöisen yli salmen saattelevi, joen poikki päästelevi. Itse tuon sanoiksi virkki: "Voi sinua, Väinämöinen! Läksit surmatta Man*lle, kuolematta Tuonelahan!" Tuonetar, hyvä emäntä, Man*latar, vaimo vanha, toip' on tuopilla olutta, kantoi kaksikorvaisella; itse tuon sanoiksi virkki: "Juop' on, vanha Väinämöinen!" Vaka vanha Väinämöinen katsoi pitkin tuoppiansa: sammakot kuti sisällä, maot laioilla lateli. Siitä tuon sanoiksi virkki: "En mä tänne tullutkana juomahan Man*lan maljat, Tuonen tuopit lakkimahan: juopuvat oluen juojat, kannun appajat katoovat." Sanoi Tuonelan emäntä: "Oi on vanha Väinämöinen! Mitä sie tulit Man*lle, kuta Tuonelan tuville ennen Tuonen tahtomatta, Manan mailta kutsumatta?" Sanoi vanha Väinämöinen: "Veistäessäni venoista, uutta purtta puuhatessa uuvuin kolmea sanoa peripäätä päätellessä, kokkoa kohottaessa. Kun en noita saanutkana, mailta, ilmoilta tavannut, piti tulla Tuonelahan, lähteä Manan majoille saamahan sanoja noita, ongelmoita oppimahan." Tuopa Tuonelan emäntä sanan virkkoi, noin nimesi: "Ei Tuoni sanoja anna, Mana mahtia jakele! Etkä täältä pääsnekänä sinä ilmoisna ikänä kotihisi kulkemahan, maillesi matelemahan." Uuvutti unehen miehen, pani maata matkalaisen Tuonen taljavuotehelle. Siinä mies makaelevi, uros unta ottelevi: mies makasi, vaate valvoi. Oli akka Tuonela**a, akka vanha käykkäleuka, rautarihman kehreäjä, vaskilankojen valaja. Kehräsi sataisen nuotan, tuhantisen tuuritteli yönä yhtenä kesäisnä yhellä vesikivellä. Oli ukko Tuonela**a; se on ukko kolmisormi, rautaverkkojen kutoja, vaskinuotan valmistaja. Se kutoi sataisen nuotan, tuhantisen tuikutteli samana kesäisnä yönä samalla vesikivellä. Tuonen poika koukkusormi, koukkusormi, rautanäppi, se veti sataisen nuotan poikki Tuonelan joesta, sekä poikki jotta pitkin, jotta vieläkin vitahan, jottei päästä Väinämöisen, selvitä uvantolaisen sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana tuolta Tuonelan ko'ista, Man*lan ikimajoista. Vaka vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: "Joko lie tuhoni tullut, hätäpäivä päälle pääsnyt näillä Tuonelan tuvilla, Man*lan majantehilla?" Pian muuksi muuttelihe, ruton toiseksi rupesi: meni mustana merehen, saarvana sara'ikkohon; matoi rautaisna matona, kulki kyisnä käärmehenä poikki Tuonelan joesta, läpi Tuonen verkkoloista. Tuonen poika koukkusormi, koukkusormi, rautanäppi, kävi aamulla varahin verkkojansa katsomahan: sa'an saapi taimenia, tuhat emon alvehia, eip' on saanut Väinämöistä, ukkoa uvantolaista. Siitä vanha Väinämöinen Tuonelasta tultuansa sanovi san*lla tuolla, lausui tuolla lausehella: "Elköhön hyvä Jumala, elköhön sitä suetko, itse-mennyttä Man*lle, Tuonelahan tunkeinutta! Äijä on sinne saanehia, vähä tuolta tullehia, tuolta Tuonelan ko'ista, Man*lan ikimajoista." Vielä tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin lateli nuorisolle nousevalle, kansalle ylenevälle; "Elkätte, imeisen lapset, sinä ilmoisna ikänä tehkö syytä syyttömälle, vikoa viattomalle! Pahoin palkka maksetahan tuolla Tuonelan ko'issa: sija on siellä syyllisillä, vuotehet viallisilla, alus kuumista kivistä, palavoista paateroista, peitto kyistä, käärmehistä, tuonen toukista ku'ottu."