Trad./Elias Lönnrot - Kalevala: Kahdeksastoista runo lyrics

Vaka vanha Väinämöinen arveli, ajattelihe mennä neittä kosjomahan, päätä ka**a katsomahan pimeästä Pohjolasta, summasta Sariolasta, Pohjan kuulua tytärtä, Pohjan mointa morsianta. Pani haahen haljakkahan, punaisehen pursipuolen, kokat kullalla kuvasi, hopealla holvaeli. Niin huomenna muutamana, aamulla ani varahin lykkäsi venon vesille, satalauan lainehille kuorikiskoilta teloilta, mäntyisiltä järkälöiltä. Nosti päälle purjepuunsa, veti puuhun purjehia: veti purjehen punaisen, toisen purjehen sinisen; itse laivahan laseikse, aluksehen asteleikse. Läksi merta laskemahan, sinistä sirottamahan. Siinä tuon sanoiksi virkki, itse lausui ja pakisi: "Tule nyt purtehen, Jumala, aluksehen, armollinen, väeksi vähän urohon, miehen pienen miehuueksi noilla väljillä vesillä, lake'illa lainehilla! "Tuuittele, tuuli, purtta, aalto, laivoa ajele ilman sormin soutamatta, ve'en kieron rikkomatta, väljille meren selille, ulapalle aukealle!" Annikki hyväniminen, yön tytti, hämärän neiti, pitkän puhtehen pitäjä, aamun valvoja varainen, joutui sotkut sotkema**a, vaattehet viruttama**a päässä portahan punaisen, laajan laiturin laella, nenässä utuisen niemen, päässä saaren terhenisen. Katselevi, kääntelevi ympäri ihalat ilmat, päänsä päälle taivahalle, rannatse meriä myöten: ylähällä päivä paistoi, alahalla aallot välkkyi. Loip' on silmänsä selälle, käänti päätä päivän alle suitse Suomelan joesta, päitse Väinölän vesistä: keksi mustasen merellä, sinervöisen lainehilla. Sanan virkkoi, noin nimesi, itse lausui ja pakisi: "Mi olet merellä musta, ku sinervä lainehilla? Kun sa ollet hanhikarja tahi armas alliparvi, niin sä lentohon lemaha ylähäksi taivahalle! "Kun ollet lohinen luoto tahi muu kalainen karja, niin sä uimahan pulaha, veäite ve'en sisähän! "Olisit kivinen luoto tahikka vesihakonen, aalto päällesi ajaisi, vesi päälle vierähtäisi." Vene vierivi lähemmä, uusi pursi purjehtivi nenätse utuisen niemen, päitse saaren terhenisen. Annikki hyväniminen jo tunsi venon tulevan, satalauan laiehtivan. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Lienet veikkoni venonen elikkä isoni pursi, niin koe kohin kotia, käänny päin omille maille, nenin näihin valkamoihin, perin muille valkamoille! Lienet pursi ventovieras, ulommaksi uiksennellos, vastoin muita valkamoita, perin näihin valkamoihin!" Ei ollut veno kotoinen eikä pursi ventovieras: olipa pursi Väinämöisen, laiva laulajan ikuisen. Jo luoksi lähentelihe, pakinoille painatteli, sanan vieä, toisen tuoa, kolmannen kovin puhua. Annikki hyväniminen, yön tytti, hämärän neiti, purrelta kyselemähän: "Kunne läksit, Väinämöinen, suorihit, suvannon sulho, maan valio, valmistihit?" Tuop' on vanha Väinämöinen puhelevi purrestansa: "Läksin lohta pyytämähän, kuujoa kuettamahan Tuonen mustasta joesta, syvästä saraojasta." Annikki hyväniminen, hänpä tuon sanoiksi virkki: "Elä tyhjiä valehi, tunnen mie kalanku'unki! Toisinpa isoni ennen, toisin valtavanhempani läksi lohta pyytämähän, taimenta tavottamahan: oli verkkoja venonen, laivan täysi laskimia, siinä nuotat, siinä nuorat, siinä tarpoimet sivulla, atra'imet alla teljon, pitkät sauvoimet perässä. Kunne läksit, Väinämöinen, ulkosit, uvantolainen?" Sanoi vanha Väinämöinen: "Läksin hanhien hakuhun, kirjasiipien kisahan, kuolasuien korjelohon Saksan salmilta syviltä, ulapoilta auke'ilta." Annikki hyväniminen sanan virkkoi, noin nimesi: "Tunnen mie toen puhujan sekä keksin kielastajan! Toisinpa isoni ennen, toisin valtavanhempani läksi hanhien ajohon, punasuien puujelohon: jousi oli suuri jäntehessä, vetehessä kaari kaunis, koira musta kahlehissa, kahle kaarehen siottu; rakki juoksi rannan teitä, pennut kiiteli kiviä. Sano totta, Väinämöinen: kunne kuitenki käkesit?" Sanoi vanha Väinämöinen: "Entä jos minä menisin noihin suurihin sotihin, tasapäihin tappeloihin, joss' on verta säärivarsi, polven korkeus punaista?" Aina Annikki sanovi, tinarinta riukuttavi: "Tunnen mie soanki käynnin! Kun ennen isoni läksi noihin suurihin sotihin, tasapäihin tappeloihin, sata miest' oli soutama**a, tuhat ilman istuma**a, nenin jousia nenässä, terin miekat teljopuilla. Sano jo toet totiset, valehettomat, vakaiset: kunne läksit, Väinämöinen, suorihit, suvantolainen?" Silloin vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: "Tule, tytti, purteheni, neitonen, venoseheni, niin sanon toet totiset, valehettomat, vakaiset!" Annikki sanan sanovi, tinarinta riuvahutti: "Tuuli sulle purtehesi, ahava venosehesi! Käännän purtesi kumohon, alas keulan keikahutan, jos en saa tosia kuulla, kunne lähteä käkesit, kuulla tarkkoja tosia, valehia viimeisiä." Silloin vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: "Toki ma sanon toetki, jos vähän valehtelinki: läksin neittä kosjomahan, impeä anelemahan pimeästä Pohjolasta, summasta Sariolasta, miehen syöjästä sijasta, urohon upottajasta." Annikki hyväniminen, yön tytti, hämärän neito, kun tunsi toet totiset, valehettomat, vakaiset, heitti hunnut huuhtomatta, vaattehet viruttamatta laajan laiturin laelle, päähän portahan punaisen. Käsin vaali vaattehensa, kourin helmansa kokosi, siitä sai samoamahan, heti joutui juoksemahan; tulevi sepon kotihin, itse astuvi pajahan. Tuo oli seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, takoi rautaista rahia, hope'ista huolitteli, kyynärä kyventä päässä, syli syttä hartioilla. Astui Annikki ovelle, sanan virkkoi, noin nimesi: "Veli, seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen! Taos mulle sukkulainen, tao sormukset soreat, kahet, kolmet korvakullat, viiet, kuuet vyöllisvitjat, niin sanon toet totiset, valehettomat, vakaiset!" Sanoi seppo Ilmarinen: "Kun sanot hyvät sanomat, taon sulle sukkulaisen, taon sormukset soreat, taon ristin rinnoillesi, päällispankasi parannan; sanonet pahat sanomat, rikki murran muinaisetki, tungen päältäsi tulehen, alle ahjoni ajelen." Annikki hyvänimikkö, hänpä tuon sanoiksi virkki: "Ohoh seppo Ilmarinen! Muistat sa mokomin naia, jonka muinen kihlaelit, varoittelit vaimoksesi! "Takoa yhä taputat, ajan kaiken kalkuttelet; kesän kengität hevoista, talven rautoja rakennat, yön kohennat korjiasi, päivän laait laitioita kulkeaksesi kosihin, päästäksesi Pohjolahan: jo nyt vievät viekkahammat, etevämmät ennättävät, ottavat sinun omasi, anastavat armahasi, vuosin kaksin katsomasi, kolmin vuosin kosjomasi. Jo menevi Väinämöinen selässä meren sinisen kokan kultaisen kuvussa, melan vaskisen vara**a pimeähän Pohjolahan, summahan Sariolahan." Tunkihe sepolle tuska, rautiolle raskas tunti: kirposi pihet piosta, vasara käestä vaipui. Sanoi seppo Ilmarinen: "Annikki sisarueni! Taon sulle sukkulaisen, taon sormukset soreat, kahet, kolmet korvaskullat, viiet, kuuet vyöllisvitjat: lämmitä kyly metinen, saustuta simainen sauna hienoisilla halkosilla, pienillä pirastehilla! Laai pikkuisen poroa, lipeäistä liuvahuta, millä päätäni pesisin, varruttani valkoaisin sykysyisistä sysistä, taonnoista talvisista!" Annikki hyvänimikkö lämmitti saloa saunan puilla tuulen taittamilla, Ukon ilman iskemillä. Kivet koskesta kokosi, saattoi löylyn lyötäviksi, ve'et lemmen lähtehestä, heraisesta hettehestä. Taittoi vastan varvikosta, lempivastasen lehosta, hauteli metisen vastan metisen kiven nenässä. Laati piimäistä poroa, ytelmäistä saipuata, saipuata säihkyväistä, säihkyväistä, suihkuvaista, sulhon pään pesettimeksi, vartalon valattimeksi. Itse seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, takoi neien tarpehia, päällispankoja paranti yhen kylyn joutuessa, yhen saunan saapuessa; ne työnti tytön kätehen. Tyttö tuon sanoiksi virkki: "Jo nyt saunan saustuttelin, lämmitin kylyn utuisen, hauoin vastat valmihiksi, lempivastat liehautin. Kylve, veikko, kyllältäsi, vala vettä vallaltasi, pese pääsi pellaviksi, silmäsi lumisiruiksi!" Siitä seppo Ilmarinen kävi itse kylpemähän sekä kylpi kylläksensä, valelihe valkeaksi; pesi silmät sirkeäksi, silmäkulmat kukkeaksi, kaulansa kananmuniksi, koko varren valkeaksi. Tuli saunasta tupahan, tuli tuntemattomana, kasvot vallan kaunihina, poskipäät punertavina. Siitä tuon sanoiksi virkki: "Annikki sisarueni! Tuo nyt paita palttinainen, kanna vaattehet vakaiset, millä vartta valmistelen sulhoseksi suoritessa!" Annikki hyväniminen toip' on paian palttinaisen hipiälle hiettömälle, iholle alastomalle; siitä kaatiot kapoiset, nuo emosen ompelemat, sivuille syettömille, luien tuntumattomille. Toi siitä sukat sulavat, emon impenä kutomat, säärille säsyttömille, luuttomille pohke'ille; siitä kengät kelvolliset, Saksan saappahat parahat päälle sukkien sulien, emon neinnä neulomien. Haki haljakan sinisen, alta maksankarvallisen, päälle paian palttinaisen, tuon on aivan aivinaisen; siihen sarkakauhtanaisen, veroin neljin vieritetyn, päälle haljakan sinisen, tuon on uuen uutukaisen; tuhatnyplän uuen turkin, saoin kaunoin kaunistetun, päälle sarkakauhtanaisen, tuon veralla vierittämän; vielä vyön on vyöhyställe, kultakirjan kussakkaisen, emon impenä kutoman, ka**apäänä kaikuttaman; siitä kirjakintahaiset, kultasuiset sormikkahat, Lapin lapsien latomat, kätösille kaunihille; siitä pystyisen kypärin kultaisille kutrisille, tuon isonsa ostamaisen, sulhaismiesnä suorittaman. Siitä seppo Ilmarinen vaatettihe, valmistihe, pukihe, somistelihe. Sanoi sitte orjallensa: "Valjasta nyt viljo varsa kirjokorjasen etehen lähteäkseni ajohon, mennäkseni Pohjolahan!" Orja tuon sanoiksi virkki: "On meillä oroista kuusi, kauran syöpeä hepoa. Minkä noista valjastaisin?" Sanoi seppo Ilmarinen: "Sie ota paras oronen: pistä varsa valjahisin, ruskea re'en etehen! Pane kuusi kukkulaista, seitsemän siniotusta vempelille viekumahan, rahkehille raukumahan, jotta kaunot katsahtaisi, impyet ihasteleisi! Kanna tuohon karhun talja päällä istuellakseni, tuopa toinen, turskan talja kirjokorjan katteheksi!" Tuo orja alinomainen, rahan pantu palkkalainen pisti varsan valjahisin, ruskean re'en etehen. Pani kuusi kukkulaista, seitsemän siniotusta vempelille viekumahan, rahkehille raukumahan. Kantoi tuohon karhun taljan istuaksensa isännän, toip' on toisen, turskan taljan kirjokorjan katteheksi. Itse seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, Ukkoa rukoelevi, Pauannetta palvoavi: "Laske, Ukko, uutta lunta, visko hienoa vitiä, lunta korjan luikutella, vitiä re'en vilata!" Laskip' Ukko uutta lunta, viskoi hienoista vitiä; se katti kanervan varret, peitti maalta marjan varret. Siitä seppo Ilmarinen istuikse teräsrekehen; sanovi san*lla tuolla, lausui tuolla lausehella: "Lähe nyt, onni, ohjilleni, Jumala rekoseheni! Onni ei taita ohjaksia, Jumala ei riko rekeä." Otti ohjakset kätehen, siiman toisehen sivalti, heitti siimalla hevoista, itse tuon sanoiksi virkki: "Lähe nyt, laukki, laskemahan, liinaharja, liikkumahan!" Ajavi hypittelevi meren hietaharjuloita, simasalmien sivutse, leppäharjun hartioitse. Ajoi rannat raksutellen, rannan hiekat helskytellen: somer silmille sirisi, meri parskui parmahille. Ajoi päivän, ajoi toisen, kohta kolmannen ajavi; jo päivänä kolmantena yllättävi Väinämöisen. Sanan virkkoi, noin nimesi, itse lausui ja pakisi: "Oi on vanha Väinämöinen! Tehkämme sula sovinto, jos on kiistoin kihlonemme, kiistoin käynemme kosissa: ei neittä väellä vieä, vastoin mieltä miehelähän." Sanoi vanha Väinämöinen: "Teen minä sulan sovinnon: ei neittä väellä vieä, vastoin mieltä miehelähän. Sille neiti antaminen, kelle mielensä tekevi, pitämättä pitkän kaihon, vihan viikon kantamatta." Ajoivat e'elle siitä matkoansa kumpainenki: pursi juoksi, ranta roikki, oro juoksi, maa jämäsi. Kului aikoa vähäisen, pirahteli pikkaraisen. Jopa haukkui hallikoira, linnan lukki luskutteli pimeässä Pohjola**a, sanga**a Sariola**a; hiisti ensin hiljemmältä, harviammalta murahti perän lyöen pientarehen, hännän maahan torkutellen. Sanoi Pohjolan isäntä: "Käyös, tyttö, katsomahan, mitä haukkui hallikoira, luppakorva luikutteli!" Tytti taiten vastaeli: "En joua, isäni kulta: suur' on läävä läänittävä, karja suuri katsottava, paasi paksu jauhettava, jauhot hienot seulottavat; paasi paksu, jauhot hienot, jauhaja vähäväkinen." Hiljan haukkui linnan hiisi, harvoin harmio mureksi. Sanoi Pohjolan isäntä: "Käyös, akka, katsomahan, mitä haukkuvi halikka, linnan luppa luikuttavi!" Akka tuon sanoiksi virkki: "En joua, käkeäkänä: pere on suuri syötettävä, murkinainen suorittava, leipä paksu leivottava, taikina taputettava; leipä paksu, jauhot pienet, leipoja vähäväkinen." Sanoi Pohjolan isäntä: "Ainap' on akoilla kiire, aina työtä tyttärillä, pankollaki paistuessa, vuotehellaki venyissä. Mene, poika, katsomahan!" Poika tuon sanoiksi virkki: "Min' en joua katsomahan: kirves on tylsä tahkottava, pölkky paksu leikattava, pino suuri pilkottava, halko hieno latjattava; pino suuri, halko hieno, pilkkoja vähäväkinen." Aina haukkui linnan hakki, linnan lukki luksutteli, peni julma juhmutteli, saaren vartio valitti perän peltohon sysäten, hännän kääten käppyrähän. Sanoi Pohjolan isäntä: "Ei halli valetta hauku, ikipuol' ei ilman virka, ei se honkihin horise." Kävi itse katsomahan. Astuvi pihalta poikki pellolle perimäiselle, ta'immalle tanhualle. Katsoi koiran suuta myöten, nenävartta valvatteli tuulikunnahan kukutse, leppäharjun hartioitse. Jo näki toen totisen, mitä haukkui hallikoira, maan valio vaikutteli, villahäntä vieretteli: purjehti veno punainen selän puolen Lemmenlahta, kirjokorja kiitelevi maapuolen Simasaloa. Itse Pohjolan isäntä pian pirttihin menevi, alle kattojen ajaikse; sanan virkkoi, noin nimesi: "Jo tulevi vierahia selällä meren sinisen: ajetahan kirjokorjin tuon puolen Simasaloa, lasketahan laivoin suurin tämän puolen Lemmenlahta." Sanoi Pohjolan emäntä: "Mistä arpa saatanehe tulevista vierahista? Oi on pieni piikaseni! Pane pihlajat tulehen, puu valio valkeahan! Kun on verta vuotanevi, niin silloin sota tulevi; kunp' on vettä vuotanevi, aina rauha**a elämme." Pohjan piika pikkarainen, neiti nöyrä, käskyläinen, pisti pihlajat tulehen, puun valion valkeahan; eip' on verta vuoakana, eip' on verta eikä vettä: läksi mettä vuotamahan, simoa sirettämähän. Virkkoi Suovakko sopesta, akka vanha vaipan alta: "Puu kun mettä vuotanevi, simoa sirettänevi, niin mi saapi vierahia, se on suuri sulhaiskansa." Siitä Pohjolan emäntä, Pohjan akka, Pohjan tyttö pian pistihe pihalle, kaapsahtihe kartanolle luoen silmänsä selälle, kääten päätä päivän alle. Näki tuolta tuon tulevan, uuen purren purjehtivan, satalauan laiehtivan selän puolen Lemmenlahta; haaksi paistoi haljakalle, punaiselle pursipuoli; mies puhas perässä purren melan vaskisen vara**a. Näki juoksevan orosen, vierevän reki punaisen, kirjokorjan kiiättävän maapuolen Simasaloa, kuusin kultaisin käkösin vempelellä kukkuma**a, seitsemin siniotuksin rahkehella laulama**a; mies rehevä reen perässä, uros selvä ohjaksissa. Sanoi Pohjolan emäntä, itse lausui, noin nimesi: "Kummallenp' on mielit mennä, kun tulevat tahtomahan ikuiseksi ystäväksi, kainaloiseksi kanaksi? "Ken se haahella tulevi, laskevi veno punaisin selän puolen Lemmenlahta, se on vanha Väinämöinen: tuopi laivalla eloa, aluksella aartehia. "Ken se korjalla ajavi, kirjavalla kiiättävi maapuolen Simasaloa, se on seppo Ilmarinen: tuopi tyhjeä valetta, korjan täyen luottehia. "Kunpa tullahan tupahan, tuop' on tuopilla simoa, kanna kaksikorvaisella; työnnä tuoppi sen kätehen, kellen on mieli mennäksesi! Anna Väinölän ukolle, ku tuo haahella hyvyyttä, aluksella aartehia!" Tuop' on kaunis Pohjan tyttö, tuo osasi noin sanoa: "Oi on maammo, kantajani, oi emo, ylentäjäni! En mene osan hyvyylle enkä miehen mielevyylle, menenp' on otsan hyvyylle, varren kaiken kauneuulle. Eikä neittä ennenkänä ei ole myötynä eloihin; neiti on ilman antaminen Ilmariselle sepolle, ku on sampuen takonut, kirjokannen kalkutellut." Sanoi Pohjolan emäntä: "Ohoh lasta lampahutta! Menet seppo Ilmarille, vaahtiotsalle varaksi, sepon hurstin huuhtojaksi, sepon pään pesettimeksi!" Tyttö tuohon vastoavi, sanan virkkoi, noin nimesi: "Mene en Väinölän ukolle, ikivanhalle varaksi: vaiva vanhasta tulisi, ikävä iällisestä." Silloin vanha Väinämöinen oli eellä ennättäjä. Ajoi purtensa punaisen, laski haahen haljakkaisen teloille teräksisille, vaskisille valkamoille; itse tungeikse tupahan, alle kattojen ajaikse. Siinä lausui lattialta, oven suusta, alta orren, sanovi san*lla tuolla, lausui tuolla lausehella: "Tuletko minulle, neiti, ikuiseksi ystäväksi, polviseksi puolisoksi, kainaloiseksi kanaksi?" Tuopa kaunis Pohjan tytti itse ennätti sanoa: "Joko sie venosen veistit, joko laait laivan suuren kehrävarteni muruista, kalpimeni kappaleista?" Sanoi vanha Väinämöinen, itse lausui ja pakisi: "Jo laain hyvänki laivan, veistin ankaran venosen, jok' on tuulessa tukeva ja varava vastasäällä halki aaltojen ajella, selät vetten seurustella: kuplina kohotteleikse, lumpehina luikahaikse poikki Pohjolan vesien, lakkipäien lainehien." Tuopa kaunis Pohjan tytti sanan virkkoi, noin nimesi: "En kiitä meristä miestä, aallonlaskija-urosta: tuuli vie merellä mielen, aivot särkevi ahava. Enkä taia tullakana, en tulla minä sinulle ikuiseksi ystäväksi, kainaloiseksi kanaksi, sun sijan levittäjäksi, päänalaisen laskijaksi."