Trad./Elias Lönnrot - Kalevala: Neljästoista runo lyrics

Siitä lieto Lemminkäinen arveli, ajattelihe, kulle syylle sylveäisi, kulle laskisi laulle: heittäisikö Hiien hirvet, itse kulkisi kotihin, vai vielä yritteleisi, hiihteleisi hiljallehen mieliksi metsän emännän, salon impien iloksi. Sanovi san*lla tuolla, lausui tuolla lausehella: "Oi Ukko, ylijumala tahi taatto taivahinen! Tee nyt mulle suorat sukset, kepeäiset kalhuttimet, joilla hiihteä hivitän poikki soien, poikki maien, hiihän kohti Hiien maita, poikki Pohjan kankahista Hiien hirven käytäville, poropeuran polkemille! "Lähen nyt miehistä metsälle, urohista ulkotöille Tapiolan tietä myöten, Tapion talojen kautta. Terve, vuoret, terve, vaarat, terve, kuusikot kumeat, terve, haavikot haleat, terve, tervehyttäjänne! "Miesty, metsä, kostu, korpi, taivu, ainoinen Tapio! Saata miestä saarekselle, sille kummulle kuleta, jost' on saalis saatavana, erän toimi tuotavana! "Nyyrikki, Tapion poika, mies puhas, punakypärä! Veistä pilkut pitkin maita, rastit vaaroihin rakenna, jotta tunnen, tuhma, käyä, äkkiouto, tien osoan etsiessäni ereä, antia anellessani! "Mielikki, metsän emäntä, puhas muori, muoto kaunis! Pane kulta kulkemahan, hopea vaeltamahan miehen etsivän etehen, anelijan askelille! "Ota kultaiset avaimet renkahalta reieltäsi, aukaise Tapion aitta, metsän linna liikahuta minun pyytöpäivinäni, eränetso-aikoinani! "Kunp' on et kehanne itse, niin on pistä piikojasi, pane palkkalaisiasi, käske käskyn kuulijoita! Et emäntä lienekänä, jos et piikoa pitäne, sata piikoa pitäne, tuhat käskyn kuulijata, karjan kaiken kaitsijata, viitsijätä viljan kaiken. "Metsän piika pikkarainen, simasuu Tapion neiti! Soitellos metinen pilli, simapilli piiperoita korvallen ehon emännän, mieluisan metsän emännän, jotta kuulisi välehen, nousisi makoamasta, kun ei kuule kumminkana, ei hava'a harvoinkana, vaikka ainoisin anelen, kielen kullan kuikuttelen!" Siinä lieto Lemminkäinen ajan kaiken annitoinna hiihti soita, hiihti maita, hiihti korpia kovia, Jumalan sysimäkiä, Hiien hiilikankahia. Hiihti päivän, hiihti toisen. Jo päivänä kolmantena meni suurelle mäelle, nousi suurelle kivelle, loi silmänsä luotehesen, poikki soien pohjosehen: Tapion talot näkyivät, ukset kulta kuumottivat poikki suosta, pohjosesta, alta vaaran, varvikosta. Tuop' on lieto Lemminkäinen heti luoksi luontelihe, lähelle lähentelihe, alle ikkunan Tapion. Kuuristihe katsomahan kuuennesta ikkunasta: siellä antajat asuivat ja viruivat viljan eukot aivan arkivaattehissa, ryysyissä ryvennehissä. Sanoi lieto Lemminkäinen: "Mintähen, metsän emäntä, asut arkivaattehissa, riihiryysyissä rypeät, kovin musta muo'oltasi, katsannaltasi kamala, ilkeä imertimiltä, rungolta ruman näköinen? "Kun ennen kävin metsässä, kolm' oli linnoa metsässä: yksi puinen, toinen luinen, kolmansi kivinen linna; kuus' oli kultaikkunoa kunki linnan kulmanteella. Katsahin sisähän noista seinän alla seistessäni: Tapion talon isäntä, Tapion talon emäntä, Tellervo, Tapion neiti, kanssa muu Tapion kansa, kaikki kulla**a kuhisi, hopea**a horjeksihe. Itsensä metsän emännän, ehtoisan metsän emännän, käet oli kullankäärehissä, sormet kullansormuksissa, pää kullanpätinehissä, tukat kullansuortuvissa, korvat kullankoltuskoissa, kaula helmissä hyvissä. "Oi mielu metsän emäntä, Metsolan metinen muori! Heitä poies heinäkengät, kaskivirsusi karista, riisu riihiryökälehet, arkipaitasi alenna! Lyöte lykkyvaattehisin, antipaitoihin paneite minun metsipäivinäni, eränetso-aikoinani! Ikävä minun tulevi, ikävä tulettelevi tätä tyhjänä-oloa, ajan kaiken annituutta, kun et anna aioinkana, harvoinkana hoivauta. Ikävä ilotoin ilta, pitkä päivä saalihitoin. "Metsän ukko halliparta, havuhattu, naavaturkki! Pane nyt metsän palttinoihin, salot verkahan vetäise, haavat kaikki haljakkoihin, lepät lempivaattehisin! Hope'ihin hongat laita, kuuset kultihin rakenna, vanhat hongat vaskivöille, petäjät hopeavöille, koivut kultakukkasihin, kannot kultakalkkaroihin! Pane, kuinp' on muinaiselta, parempina päivinäsi: kuuna paistoi kuusen oksa, päivänä petäjän latvat, metsä haiskahti me'elle, simalle salo sininen, ahovieret viertehelle, suovieret sulalle voille. "Metsän tyttö, mielineiti, Tuulikki, tytär Tapion! Aja vilja vieremille, auke'immille ahoille! Kun lie jäykkä juoksullehen eli laiska laukallehen, ota vitsa viiakosta, koivu korven notkelmosta, jolla kutkutat kuvetta sekä kaivat kainaloita! Anna juosta joutuisasti, vikevästi viiletellä, miehen etsivän etehen, aina käyvän askelille! "Kun vilja uralle saapi, tupita uroa myöten! Pane kaksi kämmentäsi kahen puolen kaiteheksi, jottei vilja vieprahtaisi, tiepuolehen poikeltaisi! Josp' on vilja vieprahtavi, tiepuolehen poikeltavi, tielle korvista kohenna, saata sarvista uralle! "Hako on tiellä poikkipuolin: sepä syrjähän syseä; puita maalla matkallansa: ne on katkaise kaheksi! "Aita vastahan tulevi: kaa'a aita kallellehen viieltä vitsasväliltä, seitsemältä seipähältä! "Joki joutuvi etehen, puro tielle poikkipuolin: silkki sillaksi sivalla, punaverka portahaksi! Saata poikki salmistaki, vetele vesien poikki, poikki Pohjolan joesta, yli kosken kuohuloista! "Tapion talon isäntä, Tapion talon emäntä, metsän ukko halliparta, metsän kultainen kuningas! Mimerkki, metsän emäntä, metsän armas antimuori, siniviitta viian eukko, punasukka suon emäntä! Tule jo kullan muuttelohon, hopean vajehtelohon! Minun on kullat kuun-ikuiset, päivän-polviset hopeat, käeten soasta käymät, uhotellen tappelosta; ne kuluvat kukkarossa, tummentuvat tuhniossa, kun ei oo kullan muuttajata, hopean vajehtajata." Niinp' on lieto Lemminkäinen viikon hiihteä hivutti, lauloi virret viian päässä, kolmet korven kainalossa: miellytti metsän emännän, itsenki metsän isännän, ihastutti immet kaikki, taivutti Tapion neiet. Juoksuttivat, jou'uttivat Hiien hirven kätköstänsä, takoa Tapion vaaran, Hiien linnan liepehiltä miehen etsijän etehen, sanelijan saataville. Itse lieto Lemminkäinen jopa lämsänsä lähetti Hiien hirven hartioille, kaulalle kamelivarsan, jottei potkinut pahasti selkeä silittäessä. Siitä lieto Lemminkäinen itse tuon sanoiksi virkki: "Salon herra, maan isäntä, kaunis kankahan eläjä! Mielikki, metsän emäntä, metsän armas antimuori! Tule nyt kullat ottamahan, hopeat valitsemahan! Pane maalle palttinasi, lempiliinasi levitä alle kullan kuumottavan, alle huohtavan hopean, tuon on maahan tippumatta, rikkoihin rivestymättä!" Läksi siitä Pohjolahan; sanoi tuonne tultuansa: "Jo nyt hiihin Hiien hirven Hiien peltojen periltä. Anna, akka, tyttöäsi, mulle nuorta morsianta!" Louhi, Pohjolan emäntä, tuop' on tuohon vastaeli: "Äsken annan tyttäreni sekä nuoren morsiamen, kun sa suistat suuren ruunan, Hiien ruskean hevosen, Hiien varsan vaahtileuan Hiien nurmien periltä." Silloin lieto Lemminkäinen otti kultaohjaksensa, hope'isen marhaminnan; lähtevi hevon hakuhun, kuloharjan kuuntelohon Hiien nurmien periltä. Astua taputtelevi, käyä kulleroittelevi vihannalle vainiolle, pyhän pellon pientarelle. Siellä etsivi hevosta, kulokasta kuuntelevi suvikunnan suitset vyöllä, varsan valjahat olalla. Etsi päivän, etsi toisen, niin päivänä kolmantena nousi suurelle mäelle, kiipesi kiven selälle; iski silmänsä itähän, käänti päätä päivän alle: näki hiekalla hevosen, kuloharkan kuusikolla; senpä tukka tulta tuiski, harja suihkivi savua. Niin sanovi Lemminkäinen: "Oi Ukko ylijumala, Ukko, pilvien pitäjä, hattarojen hallitsija! Taivas auoksi avaos, ilma kaikki ikkunoiksi! Sa'a rautaiset rakehet, laske jäiset jäähyttimet harjalle hyvän hevosen, Hiien laukin lautasille!" Tuo Ukko, ylinen luoja, pilven-päällinen jumala, ilman riehoiksi revitti, taivon kannen kahtaloksi; satoi hyytä, satoi jäätä, satoi rauaista raetta, pienemmät hevosen päätä, päätä ihmisen isommat, harjalle hyvän hevosen, Hiien laukin lautasille. Siitä lieto Lemminkäinen kävi luota katsomahan, likeltä tähyämähän. Itse tuon sanoiksi virkki: "Hiitolan hyvä hevonen, vuoren varsa vaahtileuka! Tuo nyt kultaturpoasi, pistä päätäsi hopea kultaisihin koltuskoihin, hope'isihin helyihin! En sua pahoin pitäne, aivan anke'in ajane: ajan tietä pikkuruisen, matkoa ani vähäisen, tuonne Pohjolan tuville, ankaran anopin luoksi. Minkä siimalla sivallan eli vitsalla vetelen, senpä silk**ä sivallan, veran äärellä vetelen." Hiien ruskea hevonen, Hiien varsa vaahtileuka tunki kultaturpoansa, pisti päätänsä hopea kultaisihin koltuskoihin, hope'isihin helyihin. Niinpä lieto Lemminkäinen jopa suisti suuren ruunan, pisti suitset kullan suuhun, päitsensä hopean päähän; hyppäsi hyvän selälle, Hiien laukin lautasille. Veti virkkua vitsalla, paiskasi pajun vesalla. Ajoi matkoa vähäisen, tuuritteli tunturia pohjoispuolelle mäkeä, lumivaaran kukkuroa: tuli Pohjolan tuville. Meni pirttihin pihalta, sanoi tuonne tultuansa, Pohjolahan päästyänsä: "Jopa suistin suuren ruunan, Hiien varsan valjastelin vihannalta vainiolta, pyhän pellon pientarelta, sekä hiihin Hiien hirven Hiien peltojen periltä. Anna jo, akka, tyttöäsi, mulle nuorta morsianta!" Louhi, Pohjolan emäntä, hänpä tuon sanoiksi virkki: "Äsken annan tyttäreni sekä nuoren morsiamen, kun ammut joutsenen joesta, virrasta vihannan linnun, Tuonen mustasta joesta, pyhän virran pyörtehestä yhellä yrittämällä, yhen nuolen nostamalta." Siitä lieto Lemminkäinen, tuo on kaunis Kaukomieli, läksi joutsenen joruhun, pitkäkaulan katselohon Tuonen mustasta joesta, Man*lan alantehesta. Astua lykyttelevi, käyä kälkähyttelevi tuonne Tuonelan joelle, pyhän virran pyörtehelle, jalo jousi olkapäällä, viini nuolia selässä. Märkähattu karjanpaimen, ukko Pohjolan sokea, tuop' on Tuonelan joella, pyhän virran pyörtehellä; katselevi, kääntelevi tulevaksi Lemminkäistä. Jo päivänä muutamana näki lieto Lemminkäisen saavaksi, läheneväksi tuonne Tuonelan joelle, vierehen vihaisen kosken, pyhän virran pyörtehelle. Vesikyyn ve'estä nosti, umpiputken lainehista, syöksi miehen syämen kautta, läpi maksan Lemminkäisen, kautta kainalon vasemman oikeahan olkapäähän. Jopa lieto Lemminkäinen tunsi koskevan kovasti. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Sen mä tein pahinta työtä, kun en muistanut kysyä emoltani, kantajalta, kaiketi sanaista kaksi, kovin äijä, kun on kolme, miten olla, kuin eleä näinä päivinä pahoina: en tieä vesun vikoja, umpiputken ailuhia. "Oi emoni, kantajani, vaivan nähnyt vaalijani! Tietäisitkö, tuntisitko, miss' on poikasi poloinen, tokipa rientäen tulisit, avukseni ennättäisit; päästäisit pojan poloisen tältä tieltä kuolemasta, nuorena nukahtamasta, verevänä vieremästä." Siitä Pohjolan sokea märkähattu karjanpaimen syöksi lieto Lemminkäisen, kaotti Kalevan poian Tuonen mustahan jokehen, pahimpahan pyörtehesen. Meni lieto Lemminkäinen, meni koskessa kolisten, myötävirra**a vilisten tuonne Tuonelan tuville. Tuo verinen Tuonen poika iski miestä miekallansa, kavahutti kalvallansa. Löi on kerran leimahutti miehen viieksi muruksi, kaheksaksi kappaleksi; heitti Tuonelan jokehen, Man*lan alusvesille: "Viru siinä se ikäsi jousinesi, nuolinesi! Ammu joutsenet joelta, vesilinnut viertehiltä!" Se oli loppu Lemminkäisen, kuolo ankaran kosijan Tuonen musta**a joessa, Man*lan alantehessa.