Pohjaan asti, aikamiestä, pitkin johdattaa latuja Vaihtuu hetkeen elon henki, minne matka minua vie? Käyden kautta kaiken kiusan, nuoran, tätä pienemmän kutoman Leikkaa päivän viime hetken, eikä aamulla muistoina elä Eilisen unhola Eilisen unhola Eilisen unhola Luokseni vieraat hiipii Luonani luopuneiden talo Niin kuin teltta terhenessä Pohjalta ei voi pudota Luokseni vieraat hiipii Luonani luopuneiden talo Niin kuin teltta terhenessä Pohjalta ei voi pudota syvempään Elävänä? Kun istun täällä ja hengitän, tiedän, ei kukaan minua etsi Kuolevana? Kun lepään täällä aikani jälkeen, ovat kaikki kuin tuttujani Elävänä? Olen käynyt sen tumman polun, jonka varsilla vankilat kasvaa Kuolevana? Olen juonut sen kumman ilon, joka aamulla kävelee vastaan Elävänä? Olen nähnyt ne tulevat haavat, jotka parkua tutuille tuottaa Kuolevana? Olen kironnut illan, joka murheeseen aina lisää juottaa Luokseni vieraat hiipii Luonani luopuneiden talo Niin kuin teltta terhenessä Pohjalta ei voi pudota Luokseni vieraat hiipii Luonani luopuneiden talo Niin kuin teltta terhenessä Pohjalta ei voi pudota syvempään Pohjalta syvempään! Kaivan luilla vihlovilla aina tätä ikuista sarkaa Se on oja kaaduttavaksi, jonka yli eloni juoksen Kaivan luilla huutavilla kuin elo ilosta laulaa Pohjalta ei voi pudota! Pohjalta Pohjalta ei voi pudota! Pohjalta Pohjalta kukaan ei putoa! Pohjalta kukaan ei putoa! Pohjalta kukaan ei putoa! Pohjalta kukaan ei putoa! Pohjalta