Kätilö kehaisi ensisynnyttäjää
potra poikalapsi mätkähti maailmaan:
kiljuvat kuusi kiloa
Ja niin, niinpä niin,
ensi kerran niin pudottiin
Ja matkalla kehtoon
tai Tuonen lehtoon
miten vaan,
me pudotaan
Tarhoihin, kouluihin ja virastokäytäviin.
poikapolo äidiltään pyysi niin:
"Emo, minut säästä, pahasta päästä!"
ja niinpä jo
toistamiseen pudottiin, oi!
Äiti vapisevaa varsaansa
syleili,
töytäisi lankulta tyhjyyteen, lauloi:
"Ala**yöksy alkoi nyt,
siitä kukaan ei kiinni ota
on hyvä haltijatar hyljännyt meidät,
ja Luoja antanut pudota
Siis veli pysy vaiti vaan,
silmiin pimeyttäkin tuijota
Kun kutsuu urheita uhrejaan
hän joka antoi meidän pudota
Meidän on annettu pudota"
Luojan pikku piipertäjät putoavat
syöden, juoden, itkien, iloiten
menevät, lisääntyvät,
täyttävät taivaat ja maat
Kunnes joskus jokaista vuorollaan
tullaan kutsumaan
Unessa yöllä
tarkoin yksityiskohdin kerrotaan,
missä ja milloin kutakin odotetaan
Ala**yöksy jatkuu nyt
siitä kukaan ei kiinni ota
on hyvä haltijatar hyljännyt meidät,
ja Luoja antanut pudota
Siis veli pysy vaiti vaan,
silmiin pimeyttäkin tuijota
Kun kutsuu urheita uhrejaan
hän joka antoi meidän pudota
Meidän on annettu pudota
Eikä tähän leikkiin lähde kysyttynä
meistä kukaan,
omille harharetk**een jokainen vain
viskataan mukaan
Ja jonain aamuna hän pakkaa laukkunsa,
astuu autoonsa, ja ties minne ajaa
Suuren metsän taa, missä autio maa
kraatteria valtavaa ympäröi. Sen reunalla
hän riisuu takkinsa, hän riisuu paitansa,
housut, kengät, hattunsakin nyt unohtaa
Sulkee silmänsä ja luottaen onneensa
kuilun syvyyksiin hän sukeltaa;
Putoaa minuutin, putoaa toisenkin
Putoaa pumpuliin, ollen perillä kai
Silloin hämärästä esiin hymyilevä hahmo
astuu, kysyy: "Miltä tuntui?
Ei hullumpaa, vai?"