Kaikki purot nyt virtaavat ainoaan uomaan,
minä hukun kai kohta tähän makeaan juomaan,
loppuu sanat ja lauseet ja selitykset,
jää vain kostuneet kämmenet.
Minä hipaisen perhosen siipien nukkaa,
syvään hengitän hentoa vanamon kukkaa,
häipyy arki ja järki ja muut suojukset,
palaa ikuiset kysymykset.
Sinun kätesi puhkaisee minussa lähteen,
lyhyt askel vain enää on jokaiseen tähteen,
häipyy aika ja paikka ja määritykset,
ohjaa heränneet aistimet.
Kaukaa niin kaartelin, piilosta kurkistin sinuun.
Jalkoja siirtelin, reittejä piirtelin sinuun.
Minä peilaan nyt sinussa elämäni kulun
ja samalla huomaan ihan jokaisen sulun.
Häipyy surut ja ilot ja käsitykset,
löytyy uudet merkitykset.
Miksi kysyisin mitään tai tahtoisin tietää,
paras epäilys, ihmetys vaieten sietää.
Oli aika kai syntyä taas uudelleen,
aivan uuteen ymmärrykseen.
Missä olit niin kauan?
Miksi viivyit niin kauan?
Sinä opetat minulle kirjaston verran,
vaikka kohtaamme ehkä tämän ainoan kerran.
Minä rikastun sinusta omaisuuden,
sainhan ihmiseen yhteyden.
Kaukaa niin kaartelin, piilosta kurkistin sinuun.
Jalkoja siirtelin, reittejä piirtelin sinuun.
Tie tämä johti nyt sinuun.