Katseen tavoitan,odotan,
vihdoin uskallan
käden ojentaa, koskettaa,
syvään, syvään naurahtaa ja niin
jää varjoon silmät,
sulamme viimeiseen uneemme yhteiseen.
Lasken hetket juhlavat,
ne varovasti järjestän,
kuivat heinät tuoksuvat
ja kellonsoiton pysäytän,
on sormet sormiin juurtuneet
ja hiukset toisiinsa tarttuneet.
Seinät avautuu, avartuu
huone valaistuu,
tahdon välittää, ymmärtää
joka ilmeen säilyttää ja niin
on hetket menneet
Ehdinkö oivaltaa, huomasinko tallettaa?
Ikkunasta nähdä voin
jo selän, päänkin kääntyneen.
Kaikki minkä juuri koin
saa aikaan olon tyyntyneen.
Askeleet nyt poistuvat
korvissani toistuvat.
Sade lankeaa, kostuttaa
kadun pintaa
ja pisara heijastaa katsojaa,
joka kättään kurkottaa ja niin
taas tyhjään tarttuu.
Uskallanko uudelleen, uskoisinko ihmeeseen?
Hiljaa luonto hengittää
sen ihollani aavistan,
ikäväni näännyttää,
sen valtaa kohta kumarran,
tyhjyys astuu verkalleen
suojattomaan sydämeen.
Pian suljen ikkunan
ja verhot eteen järjestän,
vaivun valtaan unelman,
pois ikäväni ymmärrän.
Saapuu uusi ystävä,
sateenkaari välkkyvä