Aamulla me löydämme sen rantakalliolta, Se on valkoinen ja liikkumaton. Sen silmät on pienet ja mustat ja pienet, Ja me emme tiedä, mikä se on. Aamulla, kun löydämme sen rantakalliolta, Se ei enää liiku, ei hengitä. Sen kädet on pienet, sen sormet on pitkät, Ja me emme tiedä, mikä se on. Ja kun Aurinko korkeelta valaisee taivaan, Muistan, et' pelko on tunteista vanhin, Ja kun Aurinko korkeella syksyssä palaa, Muistan sen, kuinka vähän voi vieläkin tietää. Monta yötä me istumme sisällä Kuunnellen sadetta, tuulta ja myrskyä. Siellä ne seilaavat, pilvet ja alukset, Pimeä liikkuu kuin elävä olento. Aamulla me löydämme sen rantakalliolta, Olennon, jolla on korvat ja suu. Se ei enää liiku, sill' on kädessään jotain, Ja me emme tiedä, mikä se on. Ja kun Aurinko korkeelta alemmas valuu, Muistan, et' nälkä on tunteista vanhin, Ja kun Aurinko kuulaana iltaansa sammuu, Muistan sen, kuinka vähän voi vieläkin tietää. Ja katson sinun kasvojasi Rakkaita, niin rakkaita, ja Tiedän, ettemme enää ole Sama**a maailma**a.