Y?ll? j?inen usva j?lleen nousee
haudastaan,
vartiosta, luota vainajien paikaltaan,
houkuttelee uuden uhrin luokseen
surmaansa,
laulaa omituisen, oudon taikansa.
N?liss??n ja suojaa etsien, sisimm?ss??n l?mp?? kaivaten,
kirottuna vai voittaneena,
kaiken elon riemun raivaten.
?inen suo on kiintynyt lapseensa,
jota kirouksensa varjelee,
ilman l?mp??, ei el?m?? ollenkaan,
ei taantumusta rakkauteen.
Haudan*sva on vihannut ihmist?,
inhonnut sen lihaa ja aatteita,
pyrkimyst? saada osakseen
aina kaiken ilman vaateita.
Siin? k?sitykset kirouksesta
eroavat kuten p?iv? ja y?,
ihmiselle kirous on kuolema,
ja meille kuolema on mieluisa ty?.
Jumala on kahlinnut lampaansa,
ketju on kuin el?m?,
ruoste, aika ja inhon vaikutus
on meid?t laskenut vapauteemme.
Siin? kirouksemme muuttuu siunatuksi,
ihmisruumis j??tyy suohon paikalleen.
Haudan*sva on sielujemme liitto
ja rauha piinasta on ?inen hiljaisuus.
Ei virett?, ei harmoniaa,
ei nuotin nuottia ilman taikaa.
Pelko muuttuu mielenkiinnoksi
ja s?vel tuo kristityt luoksemme.