Voi niitä aikoja, ku oli enemmän todisteltavaa muille ku oli taitoja.
Ne halus pysäyttää meijät, koitti tylyttää,
mut oli mullaki sillo mu otsa rypyssä.
Mä olin täynnä vihaa, ei sitä jaksa kauaa.
Entiset vihamiehet, en mä kanna enää kaunaa.
Vaikee päästää irti, mut kato ei se mitään,
kyl mä ymmärrän, angsti kuuluu tiettyyn ikään.
Helpompi repii alas ku jälleenrakentaa,
helpompi antaa sisuskaluja vaa nakertaa.
En anna painaa alas, vaik ois kuinka raskast.
Jaksan kantaa maailmaa mun harteilla ku Atlas.
Ja vaikka näyttäs välillä menevän täysin puihin,