Mitä ennen olin joskus, kerran, kautta aikojen, Läpi pettymysten metsäin sama, melkein ikuinen, Nyt on mennyt, laonnut ja tuuliin karistautunut, Puristunut tyhjiin, rauennut ja mennyt menojaan. Lähemmäksi salaisuutta, lähemmäksi totuutta, Lähemmäksi maailmalta salattua sydäntä Luulin tekeväni matkaa avainnippu kädessäni, Väärät oli avaimet ja portti toisaalla. Silti enpä osaa, enpä taida vielä luovuttaa, Etsiminen, kaipaus, saa ravinnoksi riittää. Tuiskussa kun hiukkastuulten kantaa myrskylyhtyään Kerran kotvan tuntee vieraan läheisyyden sisällään. Tasangolla, jollain, ajatuksin hedelmättömin, Pinnistellen raunioilla, vettä jos vain löytäisin, Hengen, jonka tiedän, luotan, yhä jossain elävän,
Kangastuksen, edes, jonka luokse turvaan paeta. Ihoon oli kirjoitettu näkymätön raamattu, Lukea en osaa enkä tulkita sen merkintöjä. Joku ehkä kulkenut on loppuun polun toivion, Ristyksiin ripotellut laulut, jotka totta on. Silti enpä osaa, enpä taida vielä luovuttaa, Etsiminen, kaipaus, saa ravinnoksi riittää. Tuiskussa kun hiukkastuulten kantaa myrskylyhtyään Kerran kotvan tuntee vieraan läheisyyden sisällään. Silti enpä osaa, enpä taida vielä luovuttaa, Etsiminen, kaipaus, saa ravinnoksi riittää. Tuiskussa kun hiukkastuulten kantaa myrskylyhtyään Kerran kotvan tuntee vieraan läheisyyden sisällään.